Olipa kerran hän.

Arki oli ollut olemassa jo pitkään. Kulkenut niin omalla painollaan, että sen voisi sanoa olevan sujuvaa. Hyvää ruokaa, hyvää seuraa, lämmin sänky, jossa molemmille tyynyjä. Sopivasti kiirettä, toisinaan liikaakin. Mutta toisaalta eikö kiire nykypäivänä ollut hyväksikin? Pitäen valppaana, ja saaden itsensä tuntumaan arvokkaalta. Elämässä tuntui olevan tietynlainen pito, eikä ratista ollut pakko puristaa rystyset valkoisena. Saattoi nauttia olostaan, matkastaan ja hengittää välillä syväänkin. Ehkä sulkea hetkeksi silmänsä, ja hymyillä tahattoman leveästi. Ehkä olla hiljaa kiitollinen iltaisin television ääressä. Hiljaa mutta ei yksin. Sellaisenaan päivät kuluivat, sen suuremmin mieleen painumatta, mutta tietynlaisen jatkumon ja järjen sisältäen. 

Mutta kuten elämässä aina, ajan jaksot seuraavat toisiaan. Keväät lämpenevät kesäksi, jonka syksyisät tuulet puhaltavat pois. Sitten saapuu talvi, kylmän ja lämpimän erottava tekijä. Oli taiteen aikakausia, tieteen trendejä, muodin värivalikoimien kirjoa. Ja sitten oli myös ihmiselämän ajanjaksoja. Lapsuutta ja nuoruutta, lisää nuoruutta ja vähän aikuisuutta, enemmän aikuisuutta, ja keski-ikää, ehkä jonain päivänä vanhuuttakin. Suuria kaaria, jotka tulivat kohdalle omassa tahdissaan. Mutta se mikä arjessa helposti unohtuu, rauhallisessa jatkumossa, on ilon ja surun kierto. Kuinka ne näyttävät ilkikurisesti vuorottelevan, ja vain harvoin pysähtyvän yhtäaikaa läsnäoleviksi. Eivätkä niiden vuorokaudet jakaudu kovin tasaisesti päivien varrelle.  Kun on iloa, ei tohdi nähdä surua. Kun on surua, tuntuu ilo etäiseltä. Kun on arkea, tuntuvat ne molemmat olevan sopusointuisesti lähellä, mutta ihonalle menemättöminä. Kuitenkin tarinoissa on aina se eräs päivä, hetki, ihmistä pysäyttävä kokemus, tai käännekohta. Mitäpä satu olisi ilman sitä, aikuisenkaan. Joten miksipä perinnettä rikkomaan.

Olipa kerran hän, jonka nilkkaan eräänä päivänä, tarttui menneisyys. Mikä omituisten sattumusten summa se olikaan! Lienee alkaneen tutunoloisista kasvoista kassajonossa, joita ei kuitenkaan osannut nimetä. Sekoittuen hajuun, joka liittyi lapsuuteen. Aikaansaaden pohdintaa, jonka ilmentymänä, kesken kaupan kassa jonon, jotakin pisteliästä tuntui jalan juuressa. 
"Auts!", hän huudahti, ja katsoi pelästyneenä alas. "Irti minusta!", jatkui huudahdus, hänen huomatessaan kuka pistelyä oli toimittamassa. Ihmiset ympärillä eivät reagoineet, kaupan kassa työskenteli omaan rauhalliseen tahtiinsa. Musiikilla säestetyt vihannesmainokset jatkoivat pyörimistä. Keskellä kaikkea sitä ihmisten vilinää ja olemista, kukaan ei huomannut, millaisen epämukavuuden keskelle hän olikaan joutunut. 

"Mikä sinä olet?" hän kysyi turhautuneena ja ravisti jalkaansa vähän, mutta menneisyys puristi tiukasti, ja asettui tukevammin lenkkarin päälle. Sen ilmettä olisi voinut pitää hymynä, jossei olisi tietänyt paremmin. Kun menneisyys ilmestyi arjen keskelle, luvassa oli harvemmin hyviä hetkiä. Hän päätti olla luottamatta sen ilmeilyyn."
Sano nyt jo!", hän komensi, ja toivoi jonon etenevän nopeammin tuntiessaan hien alkavan liimata paitaa kiinni selkää. Raitis ilma auttaisi, se hellentäisi kiusankappaleen otetta.
"Minäkö?" menneisyys vihdoin ihmetteli. "Yksi-kuusi-yksi-kahdeksan-yksi-yhdeksän-yhdeksän-kahdeksan", se rallatteli ja virne muuttui leveämmäksi. Hän toisti numerot hiljaa mielessään. Yksi. Kuusi. Ensimmäinen. Kahdeksatta. Yhdeksänkymmentä kahdeksan. Käsi joka kantoi ostoksia alkoi vapista hieman. Hän pudisti päätään. Menneisyys päästi otteensa. Kaupan kassajono jäi taakse. 

Sairaalan käytävien seinällä kulki vihreä raita. 
Se tuntui teennäiseltä, ihan kuin kukaan nyt ei huomaisi valkoista. 
Lääkäri tuli, ja hänen jälkeensä verikokeenottaja, ja erityissairaanhoitaja.
Tuntui ei miltään. 
Miksi pitää olla täällä. 
Miksi ei varoitettu että tällaistakin voi käydä. 
Miksi juuri minä.
Miten tästä pääsee eteenpäin. 
Miten tämän voi ikinä unohtaa. 
Mitä ajatella, ettei pelottaisi. 
Pelottaakohan kaikkia muitakin. 
"Onko sinulla jotain kysyttävää?", lääkäri tahtoi tietää. 
"Miksi seinällä on vihreää raitaa?" 

Sinä päivänä, kun menneisyys tarkertui hänen nilkkaansa, jotain muuttui. Arki tuntui erilaiselta. Se kävi tahmeaksi. Muistot tulivat ja menivät, vaikka menneisyys oli päästänytkin irti. Kiireeseen yritti verhoutua, kotisohvalle ei voinut enää jäädä. Toisia oli vaikea katsoa silmiin. Sanoja oli vaikea löytää. Ehkei niitä ollut tarkoitettukaan ulkopuolisille. Vain sisäpiiriläisille. Toisillekkin, joiden seinällä oli vihreää raitaa. Ajatus tuntui lohdulliselta. Hän alkoi kiinnittää huomiota seiniin, jotka nyt olivat ympärillä. Ilman tuota silmiin pistävää elementtiä. Vaikka olo tuntui uupuneelta, hän muisti katsoa vain seiniä. Kaakelia. Maalauksia. Tapetteja. Valokuvia. Ja lopulta peili. Peilin eteen hän pitkän pohdinnan jälkeen asettui. Ehkä hän ei elänyt elämäänsä onnellisesti loppuun asti. Toisinaan arjen aika loppui ja kriisin aika alkoi. Toisinaan talvi tuntui loputtoman kylmältä, ja kesä paljastavan kuumalta.Toisinaan kiire oli lahja, ja kirous. Arki sujui, rauha säilyi, ja toisinaan rikkoutui. Mutta menneisyys pysyi erossa hänen nilkoistaan. Sillä joka päivä, hän käveli seinälle joka piteli hänen peilikuvaansa ja katsoi sitä, toivoen, että se pysyisi ehjänä.